Elokuvan historia Suomessa
Ranskalaiset Lumièren veljekset ulottivat kiertueensa Helsinkiin 28. kesäkuuta 1896. Tapahtuma sai suomalaiset innostumaan elokuvista, ja kotimainen elokuvatuotanto alkoi muutamaa vuotta myöhemmin.
Elokuvaa pidettiin vuosisadan ihmeenä. Suomeenkin syntyi elokuvateattereita ja ennen pitkää myös kysyntää kotimaiselle elokuvalle. Suomalainen elokuvatuotanto käynnistyi dokumenttielokuvilla vuonna 1904, ja ensimmäinen viihteellinen elokuva oli Salaviinanpolttajat vuonna 1907.
Venäjän vallan alla ja itsenäisyyden alkuvuosina tuotanto oli vähäistä ja haparoivaa. Itsenäisyys loi luonnollisen pohjan teemoille: kotimaisen elokuvan linjaksi muodostui kansallisen identiteetin ja kulttuurin rakentaminen.
Tärkeä virstanpylväs oli Suomi-Filmin perustaminen vuonna 1919. Yhtiötä johti Erkki Karu, joka valoi perustan suomalaiselle elokuvalle sekä taiteellisesti että teollisesti. Monitoimimies oli paitsi Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustaja ja johtaja, myös ohjaaja-käsikirjoittaja. Karu ohjasi muun muassa Nummisuutarit (1923) ja armeijan merkitystä korostavan elokuvatrilogian Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934).
Suomalaisen elokuvan kulta-aika
Äänielokuva alkoi valloittaa maailmaa 1920-luvun lopussa ja teki läpimurtonsa Suomessa 1930-luvun puolivälissä. Silloin alkoi suomalaisen elokuvan kulta-aika, jota edes toinen maailmansota ei katkaissut. Tuotanto kasvoi noin 20 elokuvaan vuodessa.
Sodan aikana muita huvitilaisuuksia oli vain säännöstellysti ja ulkomaisia elokuvia tarjolla vähän, joten yleisö kirmasi katsomaan kotimaisia elokuvia. Jokaisella kotimaisella elokuvalla oli keskimäärin 400 000 katsojaa, mikä oli enemmän kuin 10 prosenttia maan väkiluvusta ja kymmenen kertaa enemmän kuin 1990-luvulla keskimäärin.
Sotien jälkeen valkokankaille tuli jälleen ulkomaalaisia, ennen kaikkea yhdysvaltalaisia elokuvia. Kotimaisten elokuvien yleisö väheni, mutta tuotantomäärä pysyi ennallaan ja jopa kasvoi. Vuosi 1955 oli huippuvuosi: silloin valmistui 30 kotimaista elokuvaa.
T. J. Särkän (1890–1975) johtama Suomen Filmiteollisuus ja Risto Orkon (1899–2001) johtama Suomi-Filmi loivat suomalaisen elokuvan profiilin ja tuotantojäjrjestelmän, joka kesti 1960-luvulle saakka. Särkkä ja Orko olivat yhtiöidensä ohjaajia, tuotannon valvojia ja omistajia. Heillä oli käytössään kiinteät studiot sekä joukko näyttelijöitä, ohjaajia, käsikirjoittajia ja teknistä henkilökuntaa. Suomi-Filmillä oli laaja teatteriketju ja maahantuontitoimisto.
Särkkä ohjasi 49 elokuvaa ja on yhä Suomen tuotteliain ohjaaja. Muita tämän klassisen kauden merkittäviä ohjaajia olivat Edvin Laine (1905–1989), Matti Kassila (s. 1924), Teuvo Tulio (1912–2000) ja Valentin Vaala (1909–1976). Laine vaikutti Särkän rinnalla Suomen Filmiteollisuudessa ja oli itseoikeutettu Väinö Linnan ja Hella Wuolijoen tekstien tulkki. Laine ohjasi muun muassa Niskavuoren Hetan (1952), Niskavuoren Aarnen (1954), Tuntemattoman sotilaan (1955) ja Täällä Pohjantähden alla (1968).
Elokuvan uusi aalto pyyhkäisee vanhan suomifilmin tieltään
Elokuvan asema horjui kaikkialla maailmassa 1950-luvulla, kun televisio alkoi ilmestyä koteihin ja viihdeteollisuus ja nuorisokulttuuri saivat uusia muotoja. Myös tekniikka kehittyi ja mahdollisti uudenlaisen elokuvailmaisun.
1960-luvun alussa Suomenkin elokuvassa tapahtui murros. Suomen Filmiteollisuus lopetti toimintansa 1960-luvun alussa ja Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi supistivat tuotantoaan merkittävästi. Valtion oli välttämätöntä tukea elokuvatuotantoa. 1960-luku kului sopivaa tukemistapaa hakiessa, ja Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.
Vanhan tuotantojärjestelmän sortuessa uudet ohjaajat toivat mukanaan suomalaisen elokuvan uuden aallon, joka tarkoitti pienten yhtiöiden ja persoonallisten tekijöiden elokuvaa. Ajan tärkeimpiä ohjaajia olivat muun muassa Risto Jarva (1934–1977), Jörn Donner (s. 1933) ja Mikko Niskanen (1929–1990).
1970-luvulla kotimaisten elokuvien tuotantomäärä putosi. Vuosikymmenen loppuun mennessä uusi aalto oli tyrehtynyt, ja aika oli kypsä uudelle ohjaajasukupolvelle. 1980-luvun alussa moni veteraaniohjaaja, kuten Mikko Niskanen ja Edvin Laine, teki viimeisen elokuvansa, ja valkokangasta alkoi kuvittaa kolmisenkymmentä uutta esikoisohjaajaa, muun muassa Mika ja Aki Kaurismäki, Matti Ijäs ja Lauri Törhönen.
Uuden elokuvasukupolven aika
Tammikuussa 1980 suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Tulitikkuja lainaamassa tuli ensi-iltaan, ja samalla sanottiin lopulliset hyvästit vanhalle suomifilmille. Helmikuussa nuorisokuvaus Täältä tullaan, elämä! viitoitti tietä uudelle elokuvasukupolvelle. Tuotanto alkoi jälleen kasvaa, ja vuonna 1986 elokuvia tehtiin jo 29 vuodessa, eli lähes yhtä paljon kuin huippuvuonna 1955.
1980-luvun uusia tuulia puhaltelivat ahkerimmin Kaurismäen veljekset. Erityisesti Aki Kaurismäen tyyliltään mustan humoristinen, pelkistetty, yhteiskunnan vähäosaisia kuvaava tuotanto kerää edelleen arvostusta sekä kotimaassa että ulkomailla. Varsinkin "Suomi-trilogia" Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006) on tunnettu.
Videonauhureiden yleistyminen kodeissa 1980-luvulla vaikutti Suomessa samoin kuin muuallakin, eli elokuvateattereiden kävijämäärät putosivat. Laitteiden määrä nousi muutamasta tuhannesta puoleen miljoonaan, ja samalla videokaupan liikevaihto ylitti elokuvien pääsylipputulot. Lisäksi 1990-luvun alun lama iski elokuvateollisuuteen raskaasti.
Suomalainen identiteetti nostaa päätään
1990-luvun puolivälissä talous elpyi, ja vuonna 1999 valkokankaille tuli lähes 30 kotimaista elokuvaa, jotka keräsivät 25 prosentin osuuden katsojista. Ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen elokuvissa käyntejä oli yli seitsemän miljoonaa. Katsojatilaston kärjessä oli neljä suomalaista elokuvaa: Rukajärven tie, Poika ja ilves, Häjyt sekä Kulkuri ja joutsen.
Vuosikymmenen merkittävin uusi ohjaaja oli Markku Pölönen, jonka Kivenpyörittäjän kylästä (1995) ja Kuningasjätkästä (1998) pitivät sekä yleisö että kriitikot. Vuosikymmentä leimasivat myös naisohjaajat sekä viihde- että dokumenttielokuvien tekijöinä.
Uuden vuosituhannen alussa Suomalainen elokuva on palannut juurilleen kuvaamaan kansalliselle identiteetille tärkeitä asioita. Muun muassa Rukajärven tie (1999), Hylätyt talot, autiot pihat (2000), Kulkuri ja joutsen (2001) ja Sibelius (2003) käsittelivät vanhoja tuttuja teemoja, kuten sotaa ja kansallisia suurmiehiä. Häjyt herätteli pohjalaista puukkojunkkarihenkeä ja Kuningasjätkä puolestaan tukkilaisperinteitä.
Kansallistunnetta puhuttelevien teemojen lisäksi ohjaajat ovat 2000-luvulla etsineet aiheita nykyajan nuorten aikuisten maailmasta ja suomalaisen yhteiskunnan ongelmista. Johanna Vuoksenmaan Nousukausi (2003), Dome Karukosken Tyttö sinä olet tähti (2005) ja Aku Louhimiehen Levottomat (2000) ovat hyviä esimerkkejä uudesta suuntauksesta. Myös suomalainen lastenelokuva on jälleen voimissaan, ja Liisa Helmisen Pelikaanimies (2004) on herättänyt huomiota ulkomaillakin.
Lähde: Suomen elokuva-arkisto